Ollaanko kavereita?

Niinhän siinä sitten kävi. Sydän murtuneena jatkan matkaa, yksin. 

Kädet täristen ja kyyneliä pidätellen kirjoitan tätä. En olisi ikinä uskonut, että tälläisessä tilanteessa olen. Meidän suhde ei koskaan ollut helppo ja hyvä, en silti uskonut, en voi vieläkään uskoa. Kaikki on tapahtunut nopeasti, liian nopeasti. Vain kaksi viikkoa sitten olin vielä yhden miehen vaimo, nyt olen eronnut, yksin, sinkku, mitä niitä nyt on. Pahalta tuntuu, enkä oikein saa ajatuksia järjestykseen.

Etsin itselleni omaa asuntoa koko ajan, mutta eipä se sormia napsauttamalla ole tapahtunut. Eletään "odotustilassa", yritetään olla olematta toistemme tiellä. Välillä kaikki on paremmin kuin aikoihin, välillä ollaan pahimpia vihamiehiä. Yritetään kuitenkin tukea ja auttaa toinen toisiamme parhaamme mukaan. Halutaan, että molemmilla on hyvä olla, edes tulevaisuudessa. 

Lapset, mun rakkaat pienet, tulevat olemaan viikko-viikko systeemillä heti kun asunto löytyy. Ollaan kokeiltu jo viikonloppua ja voi sitä halien ja pusujen ja kyynelten määrää, kun saavuin kotiin. Kyllähän ne lapset tottuu, mutta kauan siihen menee? Nyt oli kyse vain viikonlopusta, kahdesta yöstä. Mitä se sitten tulee olemaan, kun ollaan erossa viikko?

Nöyränä, leuka rinnassa jatkan matkaa eteenpäin. Blogin suhteen en tiedä mitä teen, haluaisin jatkaa, mutta en halua. Tällä hetkellä mulla ei ole mitään sanottavaa, en halua katua jälkikäteen sanojani.

-Tia