Kotiäitiys, yök!

Nyt tuntuu sopivalta ajalta kertoa vähän tuntemuksia kotiäitiydestä, kun olen hetken kerennyt istumaan koulun penkillä ja tunteet tasaantuneet joululomasta. Provosoivasta otsikosta huolimatta kyse ei ole muusta kuin itsestäni.

En voi kuin todeta että musta ei ole kotiäidiksi. Olin kaksi ja puoli viikkoa lasten kanssa kotona joululomalla ja mitta alkoi täyttymään yllättävän nopeasti, vaikka kirjoitin aivan muuta Mitä äitiysloman jälkeen? -postauksessa. Siellä kerroin olevani onnellinen siitä, että saan olla lasten kanssa kotona. No, muutaman kuukauden päästä siitä ilmoittauduin jo työttömäksi työnhakijaksi, koska en jaksanut olla enää kotona. Halusin "normaalin" arjen, jossa molemmat vanhemmat käy töissä. Kerroin siitä vuosikatsauksessa. 

Lasten kanssa on ihana viettää aikaa ja leikkiä, mutta mä tarvitsen päivään enemmän vaihtelua! En enää jaksanut sitä samaa rytmiä ja samoja juttuja päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Aamupala + aamupesu, leikki/ulkoilu, lounas, päiväunet, välipala, leikki, päivällinen, leikki, iltapala + iltapesu, joka päivä täysin samaa. Tottakai olisin voinut keksiä meille jotain tekemistä päivisin, mutta silloin tuppasi menemään rytmit ketuiksi ja sen sai äiti tuntea nahoissaan. 

Mä halusin päästä isojen ihmisten pariin, juttelemaan aikuisten kanssa (muidenkin kun puolison), oppimaan uutta, saada vaihtelua päiviin ja sitä omaa aikaa. Kyllä pidän koulussa/töissä käymistä omana aikana. Kun on tarpeeksi pitkään ollut lasten kanssa, niin alkaa arvostamaan eri tavalla eri asioita. Myönnän kyllä, että rytmiin pääseminen vie sen parisen kuukautta ja on väsynyt ja kiukuttaa, niin äitiä kuin lapsiakin. Mutta mä tiedän että se menee ohi. Ja uskon siihenkin, että lapset voivat paremmin, kun äiti voi hyvin.

Rakastan ja ihannoin lapsiani yli kaiken ja haluan heille tarjota parhaimman mahdollisen alun elämään, mutta eihän se tarkoita, ettei äiti voisi samalla tavoitella omia unelmiaan? Ei se musta huonoa äiti tee, päinvastoin!

Meillä lapset on ollut päiväkodissa elokuusta asti ja hyvin on mennyt. Isabel on ainakin huomattavasti paremmalla tuulella, kun saa päivän olla kavereiden kanssa ja näkee muidenkin naamoja, kuin vaan äidin ja pikku veljen. Joacimilla menee myös hienosti pienten alkuvaikeuksien jälkeen. Muutaman viikon ajan itkettiin äidin perään, mutta sen jälkeen tultiin antamaan äidille hali ja suukko ja hymyssäsuin vilkutettiin. Joacim ymmärsi sen, että vaikka äiti hänet sinne jättää, niin äiti tai isi hänet hakee sieltä pois, eikä häntä sinne hylätä. Hakiessa Joacim kiljahtaa iloisesti, hymyilee ja kipittää kiireesti halimaan. Isabel yleensä valittaa liian aikaisesta hausta, hah.

Monet ovat sitä mieltä, että alle kolme vuotiaiden paikka ei ole päikyssä. No, toisaalta olen samaa mieltä, mutta hienosti ne pienetkin siellä pärjää. Ja kaikilla ei ole edes mahdollista olla kotona kolmea vuotta. Joten voisin tähän vain todeta, että kukin omalla tyylillä ja oman harkinnan mukaan. Meillä tämä on toiminut paremmin kuin hyvin. Ainakin voin todeta, että itse voin paljon paremmin.

Arvostan ja nostan hattua äideille, jotka jaksavat ja haluavat olla lasten kanssa kotona. Musta siihen ei vain ollut!

-Tia