Tämä paikka, jota myös kodiksi kutsutaan, tuntuu tunkkaiselta ja ahtaalta. Joka ikinen pieni asia ärsyttää. Laittiat on niin kamalan näköiset, että mielummin kulkisin täällä pimeässä, kun katselisin niitä. Uusi jääkaappi ei mahdu paikalleen, eikä meillä ole tarvittavia työkaluja pieneen purkutyöhön, joten keittössä on turha kolo ja jääkaappi väärässä päässä keittiötä. Liesituuletin ei toimi, keittiön tasot on liian matalat, tason ja yläkaappien väli liian pieni. Eteisessä on iso neliön mallinen kolo ilman parkettia. Patterit hohkaa punaista vaikka termostaatin säätäisi pienimmälle. Vessa on ahdas ja aivan liian sininen.
Perusteellisen siivouksen jälkeen ei tule enää sitä hyvää fiilistä, mikä siivouksen jälkeen tulee. Ei tee enää mieli siivouksen jälkeen rauhoittua, juoda kuppi kahvia ja vaan ihastella ja tuoksutella puhdasta ja siistiä kotia. Nyt siivouksen jälkeen vaan kipaisee pikasesti suihkussa, hörppää sen kahvin seisaaltaan ja samalla aivot raksuttaa, että mitäs seuraavaksi, minne sitä nyt lähtisi.
Kotiin ei myöskään ole kiva palata. Mielummin pysyttelisi toisten nurkissa tai mökillä, kun pakkaisi lapset autoon ja kääntäisi autonnokan kohti kotia. Tuntuu ettei lapsetkaan enää täällä viihdy, tai sitten se johtuu meidän vanhempien ajatuksista ja sanoista. Isabel kysyy aina mitä me huomenna tehdään, tai jos ollaan jossain liikenteessä ja kerrottaan, että nyt mennään kotiin, niin tyttö huutaa "ei kotiin, mä en halua kotiin". Joacimkin vaikuttaa paljon iloisemmalta muualla kuin kotona. Onhan tuo hymyileväinen ja iloinen kotonakin, mutta pojan ilme kirkastuu heti, kun huomaa, että ei ollakkaan enää kotona ja ihan hihkuu onnesta. Niitä hihkumisia harvemmin kotona kuulee, joskus kyllä, mutta todella harvoin.
Mikä tässä nyt niin mättää? Ehkä ollaan asuttu liian kauan täällä, kesällä tulisi kolme vuotta täyteen. Monille ihan normaalia asua 20 vuotta samassa paikassa, mutta ei mulle.
Mä olen lyhyen, kohta 24 vuoden aikana asunut 12 eri paikassa, muutettu siis on aika monesti. Pisin aika taitaa olla 4 ja puoli vuotta samassa osoitteessa, saavutushan sekin. Lyhyin taas kestoltaan noin vuoden, ehkä hieman alle. Kaksi vuotta taitaa olla mulle se oikea aika asua yhdessä osoitteessa, haluaisin oppia sen taidoin, että pystyy asettumaan aloilleen. Se taito olisi, myös lasten kannalta tärkeä, varsinkin kun Isabelilla alkaa reilu vuoden päästä eskari. Ei ole lapsesta hauskaa vaihtaa koulua, itse olen ollut kolmella eri ala-asteella, kahdella eri yläasteella ja kahdessa eri ammattikoulussa, joten sanon tämän kokemuksesta.
Toivon, että saadaan pikaisesti jonkun näköisiä päätöksiä aikaiseksi, koska haluisin myös nauttia kotona olosta, mutta täällä se ei vaan enää onnistu. Mitkään järjestysten vaihdot, verhojen vaihdot sun muut ei vaan enää auta, ehkä muutamaksi päiväksi korkeintaan, vaikka ennen ne on auttanut paljon.
Vielä löytyy yksi syy miksi kotona olo ei vaan kiinnosta
Pienen pieni yllätys löytyi meidän parvekkeen lasista, kun kotiuduttiin kyläily reissusta. Mitäs ihmettä?! Kuka idiootti on keksinyt, että on kiva heittää kananmuna toisten parvekelasiin? Kananmunaa löytyi myös katosta, partsin tuoleilta ja pöydästä, kuin myös olohuoneen ikkunasta. On tainnut heittäjällä olla aika paljon voimaa, että on saanut kananmunan leviämään ikkunoiden välistä aika pitkän matkan toiseen ikkunaan. Heti tietenkin otin itseeni tämän, mutta hetken rauhoituttuani ajattelin, että tämä on vaan teini-idioottinen tekosia, mutta pidin sitä silti myös "merkkinä", että nyt on aika vaihtaa maisemaa, mahdollisimman nopeasti.
-Tia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti