Uupumus ja masennus tuntuu olevan jotenkin loppuun kulutettu aihe, mutta haluan silti kertoa omia kokemuksia ja vähän avata kuka minä olen tänä päivänä. Olen kirjoittanut postauksen "Kuka minä olen" vuonna 2013, joten siitä on jo aikaa. Paljon on tullut lisää kokemusta ja olen kasvanut ihmisenä hurjasti.
Minulla oli pidemmän aikaa niin sanottu hyvä kausi, mutta se hyvä kausi päättyi uupumukseen ja sen jälkeen masennukseen. Töissä oli tosi haastavaa ja tein paljon tuplavuoroja, joten arvata saattaa. Edellisestä masennuskaudesta aikaa on kulunut 6-7 vuotta. Silloin masennus oli aivan erilainen kuin nyt. Viimeksi nukuin todella paljon, nyt en nuku ja tuntuu siltä, että toimintakyky on ollut tämän masennuskauden aikana paljon huononpi kuin viimeksi.
Mitkä muut asiat johti tähän tilanteeseen? Ero, koulu, työ, yksinäisyys, lasten kanssa yksin oleminen. Silloin vielä jaksoin, kun tekemistä ja hoidettavia asioita oli paljon, pakkohan minun oli. Piti saada koulutehtävät tehtyä ja samaan syssyyn hoitaa lapset, koti ja kaiken päälle työt. Kun Tonyn kanssa palattiin yhteen kaikki vielä sujui hetken aikaan, sitten loppui koulun ohessa tehtävät työt (onneksi sain töitä nykyisestä työpaikastani loppu koulun ajaksi), muutettiin yhteen ja sitten valmistuin lähihoitajaksi. Moni asia loppui kuin seinään, joten korvasin asian työllä. Olin töissä, soitin kotiin, että jään vielä töihin. Vapaapäivinä en osannut ottaa rauhassa, Loppuen lopuksi 2017 keväällä kesken työpäivää tapahtui romahdus. En enää jaksanut ja itkin autossa väsymystä. Ystäväni oli pidemmän aikaa sanonut minulle, että alan vaikuttamaan loppuun palaneelta. Yksi mun asiakkaistakin sanoi minulle, ettei saa polttaa kynttilää molemmista päistä. Mutta enhän minä ketään kuunnellut. En ennen kuin se ensimäinen romahdus tapahtui. Vielä senkin jälkeen sinnittelin töissä muutaman kuukauden. Vasta syksyllä oli pakko myöntää itselle ettei enää vaan jaksanut. Kävin lääkärissä ja sain neljän päivän saurausloman, NELJÄN! Työ tekijänsä parantaa ja niin pois päin. Monta kertaa meinasin heittää hanskat tiskiin, mutta päätin taistella, en halunnut olla zombi, halusin saada nukuttua. Monen kuukauden taistelun jälkeen sain vihdoin asiakkuuden mielialahäiriö polilta ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Eniten näiden muutaman vuoden aikana minua on kasvattanut ero. Opin olemaan yksin ja kestämään yksinäisyyttä. Opin olemaan sosiaalisempi, syömään terveellisesti. Tunsin oloni terveeksi ja jaksoin paljon. Rakastin ensimmäistä omaa (vuokra) asuntoa ja lapset viihtyi. Tiedän että jossain sairauden takana on vielä se sama ihminen, joka olin vuonna 2015, mutta terveenpänä. Sillä kun ajattelen näin jälkikäteen itseäni, ihailen edelleen sitä tarmoa ja intoa, mutta tiedän, että yritin täyttää tyhjiötä. Moni asia oli kulissia. Kuulostaa varmasti ristiriitaiselta, että kaipaan itseäni, joka olin vuonna 2015, mutta tiedän ettei se kuitenkaan ollut ihan täysin tervettä menoa.
Mutta entäs nyt sitten? En edelleenkään koe olevani terve. Käyn töissä työkokeilun turvin kolmena päivänä viikossa. Työtunteja oli tarkoitus nostaa tässä kolmen kuukauden aikana, mutta jouduin heittämään "liinat kiinni". En edelleenkään nuku ja edelleen kuuntelen pahoja asioita itseltäni itselleni. Edelleen koen usein lamaannuttavaa ahdistusta. Silti olen jatkanut töissä, koska se kuntouttaa, vaikka aina ei siltä tunnu. Välillä tuntuu, että otan kaksi askelta eteenpäin ja kolme taakse, junnaan paikallaan. Epävarmuus itsestä ja tulevaisuudesta on valtava.
Kuten ehkä kuvista huomaa, ettei sairautta näy ulospäin muuten kuin ylimääräisenä painona. Lääkkeet, liikkumattomuus ja pahaan oloon syöminen näkyy hyvin vahvasti. En koskaa ole ollut näin iso kuin nyt. Minua hävettää tavata ihmisiä pitkän ajan jälkeen, ahdistaa kun olen joutunut uusimaan koko vaatekaapin (onnea on ihana ystävä jonka kanssa ollaan tehty vaatevaihtareita). Ottaa päähän etten saa tehtyä ylipainolle mitään, tahdonvoimaa eikä selkärankaa löydy yhtään. Tiedän että minun pitäisi olla armollisempi itselleni, mutta ulkonäkö ja se miltä itsestä tuntuu on isoja asioista. 'En vain osaa hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen, toivon että joskus oppisin sen taidon.
Tästä huomaa erittäin hyvin kuinka paljon olen muuttunut kahden vuoden aikana
-Tia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti