Tämä on minulle henkilökohtaisesti todella vaikea aihe, puhua ja kertoa siitä julkisesti, se teki tekstin teosta todella haasteellista. Yritin pienissä pätkissä kirjoitella erilaisia asioita itsestäni ylös, ja nyt on aika kirjoittaa niistä myös teille! Olen rehellinen ja avoin näiden asioiden kanssa, on vaatinut monta vuotta tulla sinuiksi asioista, joten älkää kivittäkö.
Olen äiti, vaimo, sisko, tytär, kummitäti, nainen. Titteleitä löytyy enemmän ja vähemmän, mutta mitä noiden titteleiden taakse piiloutuu?
Olen pohtinut tätä asiaa aikuisten oikeasti jo pidemmän aikaa, mutta mitään yksinkertaista ja helppoa vastausta en ole itse itseltäni saanut, mutta eihän kukaan meistä ole.
Olen tyhmä, laiska ja saamaton ihminen, suutun todella helposti ja otan asiat itseeni vielä helpommin. Olen todella pitkävihainen. Olen mielestäni huono vaimo ja huono äiti, kaikki mitä itsessäni näen on huonoa tai pahaa. Olen joko tai, mutta en koskaan molempia. Olen liian utelias ja haluan aina tietää kaikesta kaiken heti. Ainuttakaan positiivista asiaa en itsessäni näe, jos ei lasketa sitä, että en pidä itseäni kuitenkaan hulluna. Pelkään, että läheiset "jättävät" minut, mutta silti poltan siltoja minkä kerkeän. Olen itsepäinen ja mustavalkoinen, kuvittelen useasti olevani aina oikeassa. Olen kärsimätön. Häpeän pienimpiäkin mokiani, häpeän itseäni, häpeän käytöstäni, häpeän ulkonäköäni ja ylipainoani. En ikinä tee asioita loppuun asti, kaikki jää kesken, en ole missään hyvä. Näen muissa ihmisissä yleensä vain heidän huonot puolet ja hyvät puolet jää näkemättä. Tuhlaan rahaa. Olen ujo, epäsosiaalinen, en osaa tutustua uusiin ihmisiin ja koen olevani vaikeasti lähestyttävä. Haluaisin olla parempi niin ihmisenä yleisestikin, mutta varsinkin vaimona ja äitinä. Minä en ole onnellinen, en pidä itsestäni.
Miksi näen itseni näin huonona ihmisenä? Minäkuvani on sumetunut epävakaan persoonallisuushäiriön takia.
Olen tyhmä, laiska ja saamaton ihminen, suutun todella helposti ja otan asiat itseeni vielä helpommin. Olen todella pitkävihainen. Olen mielestäni huono vaimo ja huono äiti, kaikki mitä itsessäni näen on huonoa tai pahaa. Olen joko tai, mutta en koskaan molempia. Olen liian utelias ja haluan aina tietää kaikesta kaiken heti. Ainuttakaan positiivista asiaa en itsessäni näe, jos ei lasketa sitä, että en pidä itseäni kuitenkaan hulluna. Pelkään, että läheiset "jättävät" minut, mutta silti poltan siltoja minkä kerkeän. Olen itsepäinen ja mustavalkoinen, kuvittelen useasti olevani aina oikeassa. Olen kärsimätön. Häpeän pienimpiäkin mokiani, häpeän itseäni, häpeän käytöstäni, häpeän ulkonäköäni ja ylipainoani. En ikinä tee asioita loppuun asti, kaikki jää kesken, en ole missään hyvä. Näen muissa ihmisissä yleensä vain heidän huonot puolet ja hyvät puolet jää näkemättä. Tuhlaan rahaa. Olen ujo, epäsosiaalinen, en osaa tutustua uusiin ihmisiin ja koen olevani vaikeasti lähestyttävä. Haluaisin olla parempi niin ihmisenä yleisestikin, mutta varsinkin vaimona ja äitinä. Minä en ole onnellinen, en pidä itsestäni.
Miksi näen itseni näin huonona ihmisenä? Minäkuvani on sumetunut epävakaan persoonallisuushäiriön takia.
Kyllä, minulla on todettu epävakaa persoonallisuushäiriö "toistuvan masennuksen vaikea-asteinen masennusjakso" -diagnoosin lisänä, viimeisessä lääkärinlausunnossa olen myös lääkeresistenssi. (viimeisestä diagnoosista on jo kaksi tai kolme vuotta).
"Mikä epävakaa persoonallisuushäiriö on?
- Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä epäonnistunut, mitätön ja hävettävä yksilö ja välillä erinomainen ja pärjäävä.
- Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti, on vaikea sitoutua suunnitelmiin tai sovittuihin asioihin.
- Tunteiden sääteleminen on vaikeaa; varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.
- Tunteiden sääteleminen on vaikeaa; varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.
- Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.
- Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne.
- Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tehdyt asiat, jotka jälkikäteen harmittavat.
- Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen.
- Musta–valko-ajattelu - On vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä, että huonoja puolia.
- Ajoittain todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä eteenkin kriisitilanteissa.
Käytännössä nämä taipumukset johtavat siihen, että elämä usein tuntuu olevan kaaoksessa ja on erilaisia ihmissuhdeongelmia. Hoitokontaktissa esiintyy vaikeutta sitoutua pitkäjänteisiin suunnitelmiin ja sietää rajoituksia ja sääntöjä.
Tämä persoonallisuushäiriö johtaa usein jonkinlaisiin sopeutumisen tai pärjäämisen vaikeuksiin, mutta ympäristössä joka on persoonallisuushäiriöiselle sopiva, oireita esiintyy vähemmän tai ei ollenkaan."
Teksti lainattu täältä
Milloin tämä on alkanut? Todennäköisesti jo ala-asteella 10-12 vuotiaana.
Nämä asiat muokkaavat minusta sen kuka olen, en kuitenkaan kaikkea voi sairauksieni piikkiin pistää tietenkään.
Se mitä olen tutkinut ko. aiheesta ja mitä olen kuullut, olen ymmärtänyt, että epävakaa persoonallisuushäiriö on vaikeasti parannettavissa, se vaatii 10-20 vuotta hoitoa, mutta oireiden kanssa pystyy opetelemaan elämään. Itselläni hoitosuhde päättyi viime kesänä, joten voin vain harjoitella itse olemaan sairauteni kanssa. Olen myös miettinyt, että kuka minä olisin? Minkälainen minä olisin? Jos en enää kärsisi tästä persoonallisuushäirisötä. Ehkä en suuttuisi pienistä, ehkä en pelkäisi jäädä yksin, ehkä olisin sosiaalisenpi enkä vain sivustaseuraaja? Kuka sitä tietää?
Postauksen alussa kerroin, että kesti kauan tulla sinuiksi asian kanssa, mutta tätä tekstiä pidemmälle kirjoittaessa voin vain todeta, että persoonallisuushäiriön kanssa en ole vielä sinut. Häpeän asiaa todella, enkä puhu siitä, joten se unohtuu välillä niin läheisiltäni kuin myös itseltäni. "Masennushäpeästä" olen päässyt jo yli, siihenkin meni noin kaksi vuotta. Ehkä tämän postauksen ansiosta voisin hyväksyä itseni persoonallisuuhäiriöineen. Ainakin saan toivoa niin, eikö?
Monikaan ei ole uskonut masennukseeni, joten harvoille olen edes kertonut epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Se oli kova paikka kuulla, kuinka omat läheiset sanoivat sitä, että sekoitan vitutuksen masennukseen, ei edes silloin, kun sähköhoidoissa kävin, tietenkin ilman vastinetta. Itku ja suuri viha siitä tuli, onneksi jo nyt olen asian "unohtanut". Masennus on pysynyt aisoissa, vaikka olen synnyttänyt ja kaikennäköisiä sattumuksia ja takapakkeja on tullut, olen pystynyt sanomaan itselleni "ei tämä tähän kaadu".
Näillä asioilla en hae säälipisteitä, enkä toivottavasti vihamiehiäkään, pyydän silti pienen pientä ymmärrystä. En ole sekaisin tai hullu, vaikka persoonallisuushäiriöstä kärsinkin, ainoastaan minäkuvani on ihan hanurista. Pystyn hyvin elämään tätä omaa elämääni ja kasvattamaan lapsistani kelpo kansalaisia, Tony vierelläni ja tietysti myös läheiseni. Nostan hattua Tonylle, joka on kestänyt minua. Kaikki tarvitsisivat suodattimen, jonka avulla voisi suodattaa turhat äksyilyt sun muut.
Kiitos, että jaksoit lukea koko sekavan tekstin, vaikka se ei kevyimmästä päästä ollutkaan. Vastaan mielelläni kysymyksiin, jos niitä tulee.
Nämä asiat muokkaavat minusta sen kuka olen, en kuitenkaan kaikkea voi sairauksieni piikkiin pistää tietenkään.
Se mitä olen tutkinut ko. aiheesta ja mitä olen kuullut, olen ymmärtänyt, että epävakaa persoonallisuushäiriö on vaikeasti parannettavissa, se vaatii 10-20 vuotta hoitoa, mutta oireiden kanssa pystyy opetelemaan elämään. Itselläni hoitosuhde päättyi viime kesänä, joten voin vain harjoitella itse olemaan sairauteni kanssa. Olen myös miettinyt, että kuka minä olisin? Minkälainen minä olisin? Jos en enää kärsisi tästä persoonallisuushäirisötä. Ehkä en suuttuisi pienistä, ehkä en pelkäisi jäädä yksin, ehkä olisin sosiaalisenpi enkä vain sivustaseuraaja? Kuka sitä tietää?
Postauksen alussa kerroin, että kesti kauan tulla sinuiksi asian kanssa, mutta tätä tekstiä pidemmälle kirjoittaessa voin vain todeta, että persoonallisuushäiriön kanssa en ole vielä sinut. Häpeän asiaa todella, enkä puhu siitä, joten se unohtuu välillä niin läheisiltäni kuin myös itseltäni. "Masennushäpeästä" olen päässyt jo yli, siihenkin meni noin kaksi vuotta. Ehkä tämän postauksen ansiosta voisin hyväksyä itseni persoonallisuuhäiriöineen. Ainakin saan toivoa niin, eikö?
Monikaan ei ole uskonut masennukseeni, joten harvoille olen edes kertonut epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Se oli kova paikka kuulla, kuinka omat läheiset sanoivat sitä, että sekoitan vitutuksen masennukseen, ei edes silloin, kun sähköhoidoissa kävin, tietenkin ilman vastinetta. Itku ja suuri viha siitä tuli, onneksi jo nyt olen asian "unohtanut". Masennus on pysynyt aisoissa, vaikka olen synnyttänyt ja kaikennäköisiä sattumuksia ja takapakkeja on tullut, olen pystynyt sanomaan itselleni "ei tämä tähän kaadu".
Näillä asioilla en hae säälipisteitä, enkä toivottavasti vihamiehiäkään, pyydän silti pienen pientä ymmärrystä. En ole sekaisin tai hullu, vaikka persoonallisuushäiriöstä kärsinkin, ainoastaan minäkuvani on ihan hanurista. Pystyn hyvin elämään tätä omaa elämääni ja kasvattamaan lapsistani kelpo kansalaisia, Tony vierelläni ja tietysti myös läheiseni. Nostan hattua Tonylle, joka on kestänyt minua. Kaikki tarvitsisivat suodattimen, jonka avulla voisi suodattaa turhat äksyilyt sun muut.
Kiitos, että jaksoit lukea koko sekavan tekstin, vaikka se ei kevyimmästä päästä ollutkaan. Vastaan mielelläni kysymyksiin, jos niitä tulee.
<3
VastaaPoista- Vicke
Et ole tyhmä etkä huono, vaan aito ja kaunis ihminen. Sussa on paljon hyviä puolia vaikka et itse niitä näe. Oot vahva ja yritteliäs, et oo luovuttanut vaikka on ollut vaikeaa ja olet selviytynyt vastoinkäymisistä. Se Tia jonka olen tuntenut, ei ollut laiska eikä saamaton vaan rohkea, temperamenttinen, hauska, luova, kekseliäs ja energinen. Kun sanot, ettet ole missään hyvä, niin harva on syntyjään hyvä missään, mutta harjoitus tekee mestarin ja itse ainakin näen sut hyvänä äitinä.
VastaaPoistaSun täytyisi jotenkin oppia näkemään hyvät puolet itsessäsi ja itsesi muutenkin, kuin vain persoonallisuushäiriödiagnoosin kautta vaikka se varmasti vaikeaa onkin. Älä anna diagnoosin lamauttaa sua ja ajatella että sen mukainen tuut aina olemaan. Oot nuori vielä ja sulla on kaikki mahdollisuudet edessäsi, kunhan jotenkin oppisit pitämään itsestäsi, löytäisit positiivisemman käsityksen itsestäsi ja uskon ittees! Ps. Ei me jätetä sua! <3
Kiitos. :) Itku tuli kommenttiasi lukiessa. <3 Toivotaan, että joku päivä mä vielä opin löytämään itsestäni hyviäkin asioita. :)
Poista^ yhdyn edelliseen!
VastaaPoistaKiitos <3
PoistaHei, mahtava tämä sinun sivusto löysin sattumalta, kun luin tuosta Epävakaasta persoonallisuudesta!. En tiedä onko tämä oikea paikka kysyä tämmöstä, kun itse olen Mies ja onnistuin pahoittamaan erään naistuttuni mielen, hänellä kanssa todettu tuo epävakaa, ja tuntuu että hän ei voi antaa anteeksi ollenkaan sitä loukkausta minkä sanoin. Poisti heti facebookista esti ja numerot ja kaikki, vaikka olen tuhannet anteeksipyynnöt esittänyt :(. Olisi kiva tietää jonkun muun näkökannalta kenellä tämä Epävakaa on, että onko mitään toivoa, että epävakaalta saisi anteeksi, vai turhaako vain odotan?... -- Neuvoton. Ja anteeksi, voi olla typerää kysyä tämmöistä, mutta kiitos jos jaksat vastata. Ja anteeksi kirjoitusvirheet.
VastaaPoistaKiva, kun kävit kommentoimassa. Tuo on varmasti ikävä tilanne, valitettavasti en voi sinulle varmaa vastausta kertoa, koska ihmiset ovat silti aivan erilaisia, vaikka heillä olisikin sama persoonallisuushäiriö. Enkä tiedä, millä tavalla olet naistuttuasi loukannut, joten sekin vaikeuttaa kysymykseesi vastaamista.
PoistaItse olen pitkävihainen, enkä unohda jos minua on loukattu pahasti, MUTTA olen jonkun ajan päästä valmis keskustelemaan asiasta asiallisesti. Sinun tilanteessa varmasti on vaikeampaa aloittaa keskustelua, koska ko. nainen on ei tällä hetkellä halua olla kanssasi tekemisissä. Ainoa vinkki minkä voin sinulle antaa on: Anna naistutullesi hieman aikaa ja yritä sitten ottaa yhteiyttä ja keskustella siitä asiasta mistä naistuttusi loukkaantui. Muista vain, että älä itse loukkaannu, jos hän kyselee sinulta asiasta, monta kertaa.
Joo! noh meillä kävi ihmeellisesti näin, että hän oli väittänyt, että tykkää minusta, ja sitten hän päättikin viikoksi lähteä yhtäkkiä exällensä, ja suutuspäissäni, sanoin hänelle tyylii, että jakaa kaikille, joten varmaan aika toivoton tilanne on kyllä.
VastaaPoistaHeips. Täällä nyt Tony vois vastata vähäsen sulle jos sopii, näin kohta 8vuotta persoonallisuushäiriöisen kanssa eläneenä voin sanoa että sulla on melkoinen tilanne päällä, tiedän mitä se on kun oma vaimo suuttuu niin totaallisesti että on meilläkin melkoinen sanasota ollut päällä. Mun mielestä sä oot kuitenkin tehnyt jo miehen työn siinä että oot lähtenyt selvittämään mikä oikeastaan on epävakaa persoonallisuushäiriö, joka osoittaa että välität tästä naistutusta. Jos hän todellakin merkitsee sulle paljon ja haluat olla hänen kanssaan, sun pitää osoittaa se hänelle sun teoilla ja sanoilla. Erityisesti rehellisyydellä. Persoonallisuushäiriöisten on todella vaikea luottaa kenenkään sanaan, mutta jos olet luottamuksen arvoinen, hän antaa varmasti sulle vielä mahdollisuuden.
VastaaPoistaVaikeaa kyllä kun siitä lähtien, ku sanoin sen ruman sanan, Ei ole mitään joustoa tiedossa, päinvastoin, hän ei noteeraa pahoittelujani ja anteeksipyyntöä mitään. Sanoo vaan, että et tiedäkään miten loukkasit minua tuolla sanalla. Noh kun muutamia kertoja pyysin, anteeksi, hän väitti että ahistan häntä jo.! Joten se torjui minut Facebookissa ja eston puhelimeen. Joten kyllä tässä peli menetetty. Sanoi hän kerran, että ajattelee asiat musta valkoisesti, eli periatteessa olen hänelle Paha demoni tällä hetkellä. Joten keinot vähissä.
VastaaPoistaPs. Mietinki tässä, että parasta olisi nyt vain odottaa ja odottaa, jos leppyy joskus ja sit yrittää vaikka uudestaan, tosin, en tiedä miten pitkävihainen sit voi olla.
VastaaPoistaTässä vaiheessa joo suosittelen ottamaan etäisyyttä ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Anteeksikaan ei kannata jatkuvasti pyytää koska se menettää merkityksensä jatkuvasti käytettynä.Jokainenhan meistä joskus satuttaa läheisiään. Tsempit jatkoon! :)
PoistaJoo, totta kyllä, että antaa, olla rauhassa Tuo on vissiin normaalia tuossa, että päättää, että ei halua olla missään tekemisissä ikinä eikä nähdä enään, eli ns välit poikki kokonaan.
VastaaPoistaNo siihen en osaa sanoa, että onko normaalia. Ihmiset ovat erilaisia, niin kun aikaisemmin sanoin. Ei pidä ajatella niin, että ihminen toimii näin, koska hänellä on epävakaa persoonallisuushäiriö. Ihan yhtälailla voi sellainenkin ihminen jolla ei ole persoonallisuushäiriötä, ilmoittaa ettei halua olla missään tekemisissä. Se on vain siitä kiinni, kuinka pahasti on toista loukannut ja miten ihminen tämän loukkauksen ottaa.
Poista